Sanoittaminen

Tunteiden ja myös tilanteiden sanoittaminen on lasten kasvatuksessa tärkeää. Tätä miettiessäni havahduin siihen, kuinka paljon minullakin oli tässä asiassa opittavaa. Helppohan minun on sanoa lapselle että "taidat Janne olla todella vihainen". Mutta onko minun aina helppoa sanoa esimerkiksi miehelleni tai ystävälleni olevani hyvin vihainen? Ei todellakaan. Tästä aloinkin pohtimaan että jos toivon lasten oppivan tunteita sanoittamisen kautta, tulisiko minun ensin siinä itsekin kehittyä?

Kuinka monet riidat voitaisiin parisuhteissa välttää sillä, että voisi sanoa suoraan olevansa vihainen tai pettynyt jostakin?

Tässäpä siis asia, jota olen harjoitellut yhtä aikaa lasten kanssa. Sano miltä sinusta tuntuu ja auta lasta sanoittamaan tunteensa! Ja tiedättekö kuinka paljon paremmaksi oma elämäni ja parisuhteeni on tullut? Paljon paremmaksi.

Lapsethan imevät itseensä aikuisten käytöstä ja oppivat esimerkkien kautta. Omien tunteidensa sanoittamista tulisi tehdä niin ammattilaisten kuin huoltajienkin. Tätä kautta lapset saavat todella viisaita esimerkkejä ymmärtää ja kestää omat sisäiset myllerrykset, jonka kautta he myös oppivat ymmärtämään muiden tunteita, jolloin myös empatiakyky vahvistuu.

Vihainen vai kateellinen?

Tunneasvatuksen peruspilari on se, että tunnistaa tunteita. Tunteitahan voi tunnistaa mm. kasvojen ilmeistä, äänensävystä, kehonkielestä tai yleensäkin käyttäytymisestä.

Kasvojen ilmeet kertovat paljon. Mielestäni on erittäin mielenkiintoista, että tunteita tulkitaan hyvinkin erilaisesti.

Tuotan tunnekasvatusmateriaalia ja teettämäni kuvat jakoivat hyvin paljon mielipiteitä: yksi sanoi kuvan lasta vihaiseksi, toinen surulliseksi. Mutta tämä vain kasvattaa mielenkiintoa tunnekasvatuksessa. Miksi sinä näet tuon ilmeen surullisena kun minä näen sen selvästi vihaisena?

Lapset ovat hyvin kiinnostuneita ihmisistä, saduista ja kuvista. Yksi kuva voi olla alkuna erittäin merkittäville keskusteluille. Tätä tulisi lisätä lasten kasvatuksessa erittäin paljon. Mikä tunne tämä on? Mistä sen tunnistaa? Koska sinä olet näyttänyt tältä? Mitä sinä silloin teit? Mitä muuta olisi voinut tehdä? Kestikö se olo kauan?

Kuvat tai tarinat antavat lapselle myös mahdollisuuden käydä läpi asioita ilman henkilökohtaistamista: Miltäköhän tuosta lapsesta tuntuu nyt? Mitähä lapselle on tapahtunut jne.

"Aamupiiri alkoi päiväkodissa. Laitoin yhden kuvan seinälle ja kysyin että kukahan tässä on? Pekka! Santeri! ja monia muita huudahduksia alkoi kuulumaan. Miltä lapsi näyttää, kysyin. Surulliselta! Vihaiselta! Pettyneeltä! Vastauksia oli useita. Miksi Pekka näyttää siltä? Tästä alkoi hetken mielenkiintoisin osuus. Osa ehdotuksista oli arvauksia, osa oli selvästi omien kokemuksien esille tuontia. Eräs ehdotus jäi mieleeni: Se on varmaan surullinen kun sitä ei otettu leikkiin mukaan. Se ei tykkää olla yksin."

Tunteista puhuminen ja erilaisten menetelmien käyttö tunnekasvatuksessa on äärimmäisen tärkeää lapsen arjessa.  Lapsi joka puhui Pekan yksin jäämisestä sai sanottua omia kokemuksiaan, tuli kuulluksi.

Mitä toi oikein tarkoittaa?

Lapset oppivat tunteiden tunnistamista, käsittelyä ja hyväksymistä meiltä aikuisilta. Koin todellisen ahaa-elämyksen, kun oivalsin että monet aikuiset, minä mukaan lukien, opettelevat näitä taitoja aikuisiälläkin.

Tuosta ahaa-elämyksestä lähtien olen yrittänyt ja yritän harjoittaa itseäni tunnekasvattajaksi, mm. kokemuksen, havainnoinin, kirjallisuuden ja pohdinnan kautta.

Jo pienelle vauvallekin on tärkeää tuoda tunteita esiin. Huoltajien ja ammattikasvattajien roolit ovat erilaisia, mutta tunne- ja vuorovaikutuskasvatus kuuluu lapsen kasvatukseen hyvin vahvana osana.

Mielestäni huoltajien ei aina tarvitse olla pullantuoksuisia, iloisia ja rentoja lapselle. Lapsen kuuluu nähdä kaikkia tunneskaaloja oppiakseen niiden tunnistamista ja säätelyä myös itsekin. Huoltaja voi kokea raivoa, vihaa, surua, pettymystä jne. ilman että siitä täytyy kokea syyllisyyttä. Ydin on se, että lapsen perusturvallisuus säilyy ja hän oppii aikuisten kautta mitä ne tunteet ovat ja kuinka niitä voi käsitellä.

"Siinä minä itkin silmät punaisina hyvin surullisen tapahtuman vuoksi. Pieni lapseni tulee varovasti katsomaan mikä äidillä on. Sisälläni kävi hetken myllerrys, pakotanko itseni lopettamaan itkun ja painan surun taka-alalle, lähdenkö toiseen huoneeseen hoitamaan suruni loppuun vai mitä teen. Koska isä oli lähellä, valitsin tuon pakene moodin: äiti käy vessassa. Siellä sitten sain itseni kursittua kokoon ja pystyin tulemaan takaisin lapseni luo ja sanoin iloisesti: pelataanko vaikka jotain?"

Jäkeenpäin mietin kuinka huonosti hoidin tuon tapahtuman. Niin vaikeaa minulle oli näyttää suruni että pakenin jopa omaa lastani. Ja niinkuin kaikesta muustakin, myös tästä koin syvää syyllisyyttä useina iltoina kun painoin pääni tyynyyn.

Ensimmäinen mitä minun tuli tehdä oli uskaltaa näyttää kuka olen ja uskaltaa olla oma itseni. Miten muuten voisin opettaa omille lapsilleni itsensä arvostamista ja hyväksymistä?

Edelleen talsin polkua kohti itsensä tunnistamista ja hyväksymistä, mutta lähtötilanne on jo aika kaukana.

"Sinä päivänä itketti paljon, perhettäni oli kohdannut menetys. Minä itkin ja lapseni itki. Siinä vierekkäin surimme ja myös puhuimme menetyksen kohteesta. Meni tunti ja meni toinenkin. Loppujen lopuksi muistelimme myös hyviä hetkiä ja nauruakin tuli silloin tällöin. Tämä suurin surutyö kesti monta päivää mutta se oli jaettua. Siinä hetkessä oli rohkeutta koko perheellä surra yhdessä. Nämä kokemukset kantavat pitkälle niin lasteni kuin minunkin elämässäni."


Ammattikasvattajan rooli on erilainen. Kaikilla on oma työminänsä ja ammatillisuutensa, kasvattaminen on erilaista kuin vanhemman roolissa. Koen kuitenkin jokaisen ammattilaisen vastuuna sen, että vaikka ammatillisuus on pidettävä yllä, on lasten kohdattava myös ammattilaisten tunteita ja niiden käsittelyä myös kodin ulkopuolella. Lapsi ei mene rikki vaikka esimerkiksi päiväkodin aikuinen sanoo: olen tänään todella surullinen kun kissani kuoli eilen. Tärkeää on käydä läpi tuota tapahtumaa yhdessä lasten kanssa. Miksi lasten tulisi olla sellaisessa paikassa puolet päivästä jossa ei tunteita näytetä ja käsitellä? Tunteet kuuluvat yhtä lailla kouluun ja töihinkin, tietenkin ammatillisuus muistaen. Ja parasta tunnekkasvatusta lapselle on aidot kokemukset niiden näyttämisestä ja käsittelystä.

Mitähän tunnerikas koulumaailma tai päiväkoti antaisi lapsille? Tuskin mitään pahaa. Voisiko se olla yksi tekijä vähentämään lasten ja nuorten pahoinvointia? Minkälainen paikka olisi tunnerikas päiväkoti tai koulu?