Lapset oppivat tunteiden tunnistamista, käsittelyä ja hyväksymistä meiltä aikuisilta. Koin todellisen ahaa-elämyksen, kun oivalsin että monet aikuiset, minä mukaan lukien, opettelevat näitä taitoja aikuisiälläkin.
Tuosta ahaa-elämyksestä lähtien olen yrittänyt ja yritän harjoittaa itseäni tunnekasvattajaksi, mm. kokemuksen, havainnoinin, kirjallisuuden ja pohdinnan kautta.
Jo pienelle vauvallekin on tärkeää tuoda tunteita esiin. Huoltajien ja ammattikasvattajien roolit ovat erilaisia, mutta tunne- ja vuorovaikutuskasvatus kuuluu lapsen kasvatukseen hyvin vahvana osana.
Mielestäni huoltajien ei aina tarvitse olla pullantuoksuisia, iloisia ja rentoja lapselle. Lapsen kuuluu nähdä kaikkia tunneskaaloja oppiakseen niiden tunnistamista ja säätelyä myös itsekin. Huoltaja voi kokea raivoa, vihaa, surua, pettymystä jne. ilman että siitä täytyy kokea syyllisyyttä. Ydin on se, että lapsen perusturvallisuus säilyy ja hän oppii aikuisten kautta mitä ne tunteet ovat ja kuinka niitä voi käsitellä.
"Siinä minä itkin silmät punaisina hyvin surullisen tapahtuman vuoksi. Pieni lapseni tulee varovasti katsomaan mikä äidillä on. Sisälläni kävi hetken myllerrys, pakotanko itseni lopettamaan itkun ja painan surun taka-alalle, lähdenkö toiseen huoneeseen hoitamaan suruni loppuun vai mitä teen. Koska isä oli lähellä, valitsin tuon pakene moodin: äiti käy vessassa. Siellä sitten sain itseni kursittua kokoon ja pystyin tulemaan takaisin lapseni luo ja sanoin iloisesti: pelataanko vaikka jotain?"
Jäkeenpäin mietin kuinka huonosti hoidin tuon tapahtuman. Niin vaikeaa minulle oli näyttää suruni että pakenin jopa omaa lastani. Ja niinkuin kaikesta muustakin, myös tästä koin syvää syyllisyyttä useina iltoina kun painoin pääni tyynyyn.
Ensimmäinen mitä minun tuli tehdä oli uskaltaa näyttää kuka olen ja uskaltaa olla oma itseni. Miten muuten voisin opettaa omille lapsilleni itsensä arvostamista ja hyväksymistä?
Edelleen talsin polkua kohti itsensä tunnistamista ja hyväksymistä, mutta lähtötilanne on jo aika kaukana.
"Sinä päivänä itketti paljon, perhettäni oli kohdannut menetys. Minä itkin ja lapseni itki. Siinä vierekkäin surimme ja myös puhuimme menetyksen kohteesta. Meni tunti ja meni toinenkin. Loppujen lopuksi muistelimme myös hyviä hetkiä ja nauruakin tuli silloin tällöin. Tämä suurin surutyö kesti monta päivää mutta se oli jaettua. Siinä hetkessä oli rohkeutta koko perheellä surra yhdessä. Nämä kokemukset kantavat pitkälle niin lasteni kuin minunkin elämässäni."
Ammattikasvattajan rooli on erilainen. Kaikilla on oma työminänsä ja ammatillisuutensa, kasvattaminen on erilaista kuin vanhemman roolissa. Koen kuitenkin jokaisen ammattilaisen vastuuna sen, että vaikka ammatillisuus on pidettävä yllä, on lasten kohdattava myös ammattilaisten tunteita ja niiden käsittelyä myös kodin ulkopuolella. Lapsi ei mene rikki vaikka esimerkiksi päiväkodin aikuinen sanoo: olen tänään todella surullinen kun kissani kuoli eilen. Tärkeää on käydä läpi tuota tapahtumaa yhdessä lasten kanssa. Miksi lasten tulisi olla sellaisessa paikassa puolet päivästä jossa ei tunteita näytetä ja käsitellä? Tunteet kuuluvat yhtä lailla kouluun ja töihinkin, tietenkin ammatillisuus muistaen. Ja parasta tunnekkasvatusta lapselle on aidot kokemukset niiden näyttämisestä ja käsittelystä.
Mitähän tunnerikas koulumaailma tai päiväkoti antaisi lapsille? Tuskin mitään pahaa. Voisiko se olla yksi tekijä vähentämään lasten ja nuorten pahoinvointia? Minkälainen paikka olisi tunnerikas päiväkoti tai koulu?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti